Helmikuun heleitä mietteitä

Arvokkaimpia timantteja

Useita kertoja olen miettinyt, uskallanko kirjoittaa tänne negatiivisista asioista. Monta kertaa olen kirjoittanut, pyyhkinyt pois, kirjoittanut toisella kerralla uudelleen ja taas pyyhkinyt pois. Nyt kuitenkin olen pohtinut asiaa kauan ja perusteellisesti ja tulin siihen lopputulokseen, että kyseessä ei itseasiassa edes ole negatiiviset asiat, vaan ne asiat joita elämässä tulee vastaan. Meille ne vaan tuli vastaan yhdessä rytäkässä, niin, että edellisestä ei oikein ehditty selviämään, kun tuli jo uusia haasteita eteen.

Nyt kuitenkin on hieman jo saatu etäisyyttä asioihin, ehkä hiukan levähdettykin, mutta voimarepun täyttäminen jatkuu edelleen.

Rytinä alkoi elokuussa 2024 tällä traktoripalolla ja minun mummon kuolemalla https://www.palosalmenmaatila.fi/blogi/kerint-ja-kaikkea-sit-ennen . (Ja ehkäpä jo parin vuoden takaisella vesivahingolla)

Samassa elokuussa Ismon äiti sairastui vakavasti ja sairauden vaatima leikkaus aiheutti komplikaatioita, joiden vuoksi hän joutui ensin Oulun yliopistolliseen sairaalaan, sitten Kokkolan keskussairaalaan. Välillä hän oli teho-osastolla kriittisessä tilassa, välillä tilanne oli vakaampi. Tämä tilanne, pelko ja epävarmuus, tietenkin söi perheen voimavaroja huomattavasti.

Samaan aikaan, tulipalosta johtuen, tilan työt viivästyivät. Vakuutus tietenkin korvasi traktorin, mutta koska kyseessä oli jo vanha (mutta meille niin tärkeä ja käypä työkone) traktori, ei sen korvaussumma ollut kovinkaan iso, eikä sillä saanut ostettua samankuntoista ja kokoluokaltaan samanmoista traktoria. Lisäksi sellaisen traktorin löytäminen ei olekaan aivan helppoa ja vaatii paljon aikaa ja energiaa. Siinä vaiheessa kun meillä viimein oli traktori käytössä, oli kesän työt jo kuukauden myöhässä. Rehunkorjuussa sillä on suurin vaikutus. Mutta koska sulanmaan aika ja kasvukausi on muutenkin maatilan sesonkia ja päivät täynnä työtä, on kuukauden viivästyksellä iso merkitys kokonaisuuteen. Ja ennen kaikkea jaksamiseen.

Villahuivin loimi viimein puissa

Keväällä ja syksyn mittaan suoritin käsityöalan koulutusta, kudonnan osa-aluetta, johon kuului paljon kotona suoritettavaa työtä. Tai no, sen olisi voinut suorittaa koulussakin, mutta minulle oli helpompaa tehdä osa tehtävistä kotona. Varsinkin kun minulla on siihen tarvittavat välineet. Syksyllä sain sitten ne opinnot valmiiksi, mutta….

Valmiit toimikas-huivit villasta. Toinen huiveista laitettiin mummon hartiolle hänen matkalleen tuonilmaisiin.

Syksyllä 2024 minä aloitin kauan haaveilemani opinnot kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi. Vaikka oli kiire ja väsymystä ja huolta elämässä, oli tehtävä valinta opintojen aloittamisesta. Opintoja kun ei ollut useaan vuoteen järjestetty täällä päin. Niin sitten matkustelin säännöllisisn väliajoin Kälviälle opintojen pariin. Lähiopiskelupäiviä helpotti se, että meidän Aliina asuu miehensä kanssa Kälviällä ja saankin majoittua aina heidän luona. Samalla on kiva viettää aikaa heidän kanssaan, mitä ei ilman opintoja tulisi näin usein vietettyä.

Syksyllä pidin myös ensimmäisen kehräyskurssin kansalaisopistossa. Tämä oli jännittävä kokemus, vaikka opetustyötä olin tehnyt aiemminkin, niin tämä oli jotain ihan erilaista.

Kurssi onnistui ihan kohtalaisen hyvin, mutta paljon oli opettajalla opittavaa vielä. Seuraavalla kurssilla sitten jo hieman viisaampana…

Samaan aikaan tilan arkiset työt on hoidettava. Eläinten hoito aamuin illoin, erikoistilanteet.

Teurastukset, kuljetukset, lihan myynti , tilaustyöt.

Tammikuussa jouduin ensimmäistä kertaa potilaana päivystykseen. Aika hyvin olen itse säästynyt sairasteluilta. Minulla oli jo vuoden (tai pari) ollut enemmän ja vähemmän säännöllisesti rytmihäiriöitä. Sellaisia jotka jo haittasi vähän kaikkea tekemistä. Arvelin sen olevan ikään liittyvää ja vähän hartiajumeista johtuvaa. Lääkärillekin asiasta mainitsin joskus muussa yhteydessä ja todettiin yhteistuumin, että vaarattomiahan ne on. Inhottavia mutta vaarattomia. Se oli sitten erän tammikuun (tai ehkä helmikuun) iltapäivä. Aliina oli kotona käymässä. Kävi kylällä ja sillä aikaa minä valmistin perheelle ruokaa. Menin sitten sohvalle makoilemaan hetkeksi, kun niitä rytmihäiriöitäkin oli, ja nousin ylös kun väki tuli kotiin syömään. Siinä ruokapöydässä istuessa tulikin niin pitkä tauko sydämen lyönneissä, että aloin taputella itseäni rintaan (josta Aliina luuli, että tukehdun) ja silmissä alkoi mustua. Ja sitten se sydän taas löi ja valtakunnassa kaikki hyvin. Olo oli kuitenkin aika outo ja erilaiset rytmihäiriöt vaan jatkuivat. Siinä sitten todettiin, että mitataanpa verenpaine. Sairaanhoitajat kun ensimmäisenä haluavat sen tiedon ;) Paineet olikin aika hassut, yläpaine noin 200 ja alapainekin hieman yli 100…Kun sama tilanne vain jatkui tunnin kuluttua, päätin soittaa päivystykseen, johon Aliina minut veikin kotimatkallaan. Sydänoireisiin syytä ei löytynyt, sillä kerralla olin tarkkailussa useamman tunnin, ihan vain yli kahden sadan huitelevan verenpaineen takia.

Lähete tarkempiin tutkimuksiin kuitenkin laitettiin heti.

Kevättalvella 2025 Ismon äidin kunto koheni sen verran, että hänet päätettiin siirtää kotiin asumaan. Mukavaa oli, kun mummo pääsi kotiin, hänhän asui ihan meidän naapurissa. Mutta huoli pyörätuolissa istuvasta mummosta oli suuri. Tupa oli puulämmitteinen ja suuri ja mummo täysin pyörätuolin varassa. Kotihoito kävi useita kertoja päivässä ja mummolla oli turvaranneke, josta hälytys tuli Ismon puhelimeen. Sen ajan kun mummo asui kotona, Ismo nukkui lähinnä sohvalla, puhelin vieressään, aina valmiina lähtöön.

Pääsiäissesongin jälkeen, toisena pääsisäispäivänä, minulla kohtaus uusiutui. Olin kahdestaan kotona Miljan kanssa ja jouduin viimein soittamaan ambulanssin itselleni. Tunnin verran sain odottaa ambulanssia, ja ensihoitajat eivät meinanneet käsittää sydänkäyrää. Kolmeen kertaan ottivat filmin ja sanoivat, että minun sydän näyttäisi olevan sekaisin kuin seinäkello. Sydämessä on välillä flimmeri, sitten näyttää takya, välillä eteisperäisiä ja välillä kammioperäisiä lisälyöntejä. Ja ne verenpaineet taas…Siitä sitten lanssilla sairaalaan.

Lopulta minut tutkittiin hyvin perusteellisesti, sydän, verisuonet, pää, jopa tilt-testi eikä mitään elimellistä syytä löytynyt. Sain hyvät lääkkeet kohtauksiin. Siinä vaiheessa aloin hieman epäillä, että onko joku raja jaksamisessa ylitetty. Myöhemmin olin siitä aivan varma. Nykyisin elän ja toimin ihan normaalia elämää, hyvien lääkkeiden avulla, koska pelkästään jännitys elokuvaa katsoessa aiheuttaa sydänoireet, pieni kiire vaikkapa kauppaan laukaisee sydänoireet, suuttuminen laukaisee oireet. Eli keho ei kestä lainkaan jännitystä tai tunne-elämää ilman sydänoireita.

Tuli kevät. Kerinnät, karitsoinnit ja poikimiset. Kylvötyöt ja kirsikankukat.

Tuli markkinoita, muuttoja ja myyntitapahtumia. Tuli laidunten tekoa ja heinän niittoa. Tuli se päivä kun mummon, Ismon äidin, vointi heikkeni niin, että hän joutui sairaalaan.

Tuli heinäkuu ja tuli Aleksin ja Elisan vihkitilaisuus Jyväskylässä. Tuli mummon kuolema.

Elämä jatkui, arki jatkui. Mutta ei se oikein rullannut.

Kaikki joita suru on läheltä koskettanut tietää, että voimat on vähissä, pelkästään jo surun vuoksi, mutta silti on monet asiat hoidettavana, kaikissa on aikaraja. Hautajaisten järjestäminen on kuitenkin niistä konkreettisista asioista pienehkö asia, suuri kuitenkin sekin. Mutta kaikki asiat on hoidettava.

Mutta myös maatilan työt oli tehtävä, perhe hoidettava. Eläimet hoidettava ja taattava niille myös hyvät olot ja elot seuraavaksi talveksi. Niitä töitä ei tee kukaan muu. Rästilista piteni. Mutta niin vain saatiin kesän toinenkin rehusato korjattua. Syyskuussa.

Lokakuussa olikin jotain mukavaakin tiedossa. Aleksin ja Elisan häät, joita vietettiin Jyväskylässä. Samalla se oli pieni hengähdystauko kaikesta. Itsekin yllätyin, kuinka rentouttavaa oli asua hotellissa aivan keskellä kaupunkia, kävelykadun varella. Se tunne, kun kahta puolen hotellia oli kahvilat, ostoskeskus muutaman metrin päässä ja ravintolat vastapäätä hotellia. Tällaiselle metsänpeikolle, puolierakolle puunhalaajalle se olikin ihanaa vaihtelua. Aivan oikeasti. Mutta mukava oli myös kotiin tulla.

Lauantaina 11.10. Aleksi tuli käymään meillä ja lämmiteltiin paljua. Koko illan kuljeskelin pihalla, ihanassa syyspimeässä. Yhdeksän maissa puunlisäysreissulla kissa huusi navetan edessä, ulkovalojen ulottumattomissa, aivan henkensä hädässä- ja minä karjuin vähintään yhtä kovalla äänellä. Samassa kissan huuto kuului jo liki minun viereltä, tuvan päästä. Ryntäsin sisälle huutaen. että nyt täällä on joku tai jokin ja sytyttelin samalla kaikki mahdolliset pihavalot. Pihassa ei näkynyt kuitenkaan mitään erikoista, kissa oli kiivenneenä korkealle pihamäntyyn. Otto-Ville kierteli katsastamassa pihapiiriä otsalampun kanssa vielä hetken, mutta jonkin ajan kuluttua unohdimme jo koko asian. Pojat istuivat illan paljussa ja kuuntelivat musiikkia. Yhdentoista maissa lähdin patistelemaan nuorinta jo pois paljusta ja päästin samalla koiran pissalle.

Vain hetken, muutaman sekunnin kuluttua, koiran ollessa tilapuodin edessä, ulkovalojen ulottumattomissa, kuuluu koiran kimeä kipuhuuto. Ja taas myös saman tien minun huuto, Aleksin ja Otto-Villen huuto. Ismo juoksi sisältä ulos, Aleksi ryntäsi paljusta koiran huutoa kohti ja samalla koira tulikin minun luokseni talon portaille ja siitä saman tien tupaan. Kyljestä nahan pala puutuen. Miehet ryntäilivät pihalla sytyttelemässä traktoreihin työvaloja. Tarkistaen vasikoiden ja lampaiden tilannetta. Kaikki oli niiltä osin kunnossa. Koira ei.

Ismo ja Aleksi lähtivät viemään koiraa eläinlääkäriin Kruunupyyhyn. Me muut jäimme kotiin tapahtuneesta järkyttyneenä miettimään, mitä ihmettä meillä juuri tapahtui.

Aamuyöllä, viiden aikoihin, miehet tulivat Morin kanssa kotiin ja Ismo kertoi eläinlääkärin olleen aivan varma hyökkääjän olleen susi. Syvä puremajälki persuksissa ja kyljestä pala pois.

Turvallisuuden tunne meni. Tämä ei siis olekaan ihan lintukoto. Seuraavana päivän Otto-Villen kanssa käytiin keskusteluja, kannattaako ottaa puukkoa ulkotöihin mukaan. Puukko jäi pöydälle. Mutta se jo kertoi siitä pelosta, mikä tilanteesta tuli. Toki täällä on susia liikkunut, samoin karhuja, pesäkin oli joitakin vuosia sitten pellon laidassa. Mutta tähän asti minä olin itsekin mieltänyt ja lapsille opettanut, että niitä ei tarvitse pelätä, ne kuuluu tänne, mutta väistävät ihmistä. Villieläin pelkää ihmistä eikä tule pihapiiriin. Se siitä sitten.

Tämä tapaus laukaisi minussa ensimmäistä kertaa sellaisen epätoivon, että mitä vielä? Miksi meille koko ajan tapahtuu jotain? Että eikö voisi olla hetken sellaista tasaista arkea, että hieman tylsistyisi? Tai sellaista arkea, että saisi edes pakollisia töitä tehtyä? Että mitä ihmettä tällä kaikella on tarkoituksena?

Vaikka sinänsä tämä Morin onnettomuus ei ollut se pahin mitä lähimenneisyydessä oli tapahtunut, mutta se jotenkin katkaisi kamelin selän. Se oli piste iin päälle.

Samaan aikaan minun äitini kärsi sairaudestaan. Hyvä ystäväni sairasti vakavasti. Mutta tämä tilanne oli se, että minä vain itkin. Itkin täysin lamaantuneena. Itkin yhden kokonaisen illan. Itkin väsymystä. Itkin toivottomuuden tunteesta. Itkin jo säälistä, että lapsilla on äiti joka vain itkee.

Mutta se itku tarvittiin. Se oli jollakin tavalla pelin poikki puhaltaminen. Tiedättekös, kun lukee lehdistä jonkun ihmisen tarinaa, mitä kaikkea tapahtuu, siinä myötäelää lukiessa. Miettii, että onpa siinä vahva ihminen ja hieno selvitymistarina. Että voi mitä kaikkea voikaan yhdelle perheelle tai ihmiselle sattua. Ja sitten kun sen lehden laittaa kiinni, voi jatkaa omaa pikku elämää. Selviytymistarinat on hienoja sankaritarinoita. Kohtaloita, joista joku selviää vielä vähän vahvempana. (Voin muuten kertoa, että niistä jotka eivät selviä, ei kirjoiteta.)

Mutta niistä saattaa tulla myös tarinoita, jotka huijaa meitä luulemaan, että pitää olla vahva. Että minä tässä nyt kirjoitan sitä omaa sankaritarinaa. Että tosivahvat selviää voittajina maaliin ja saavat siitä kaikesta vaan lisää voimaa. Sankaritarinat saattavat saada meidät uskomaan, että eihän tämä minun juttu ole mitään, kun sekin siinä jutussa niin oli niin upea ja aurinkoinen kaiken jälkeen.

Mutta tämä ei ollut mikää lehtijuttu tai telkkariohjelma. Ei mikään sankaritarina. Me elimme keskellä sitä juttua. Se oli meidän elämä. Ei voinutkaan laittaa lehden kansia kiinni tai sulkea ohjelman jälkee telkkaria.

Me olimme siinä keskiaukeamalla, eikä kukaan kääntänyt sivua.

Ja minä luovutin. Totesin, että nyt tuli liikaa. Nyt ei enää hymyilytä. Että nyt en myy edes enää yhtään karkkilaatikkoa koulun luokkaretkeä varten. Tosiasiassa myin, mutta sillä hetkellä päätin, että ei olisi mikää pakko myydä jos ei vaan enää jaksa. Että nyt ei kukaan enää ulkopuolelta järjestele meidän elämää. Meidän aikatauluja. Että jos jotain voin kontrolloida niin vaikka sitten sitä.

Puoti oli kiinni. Tai ei se ollut kiinni, mutta en vain jaksanut mainostaa ja markkinoida.

Suljin puhelimesta pois kaikki ilmoitusäänet. Muutaman päivän kuluttua kyllä jouduin laittamaan viesti- ja soittoäänet takaisin ihan jo lasten takia. Tein pikku hiljaa rästihommia pois. Omaan tahtiin. Niitä mitä piti ja ennen kaikkea niitä mitä halusin. Nypin kukista kuihtuneita lehtiä. Hinkkasin tiskiallasta teräsvillalla. Päivästä toiseen. Jestas että se olikin muuten puhdas.

Sitten kuoli se ystävä. Se rinnalla kulkija. Se joka ymmärsi. Se aurinko. Se pala minua. Hän oli äiti, hän oli vaimo. Hän oli tytär. Ja tiedän, että heille menetys oli paljon suurempi kuin minulle. Mutta silti. Minun suru oli. Ei, minun suru on suunnaton. Minulta vietiin jotain tärkeää pois. Hän ei saanut elää, vaikka olisi halunnut. Vaikka olisi ansainnut.

Surun keskellä ymmärsin jotain. Minun ystäväni antoi minulle vielä tuonilmaisiin lähtiessään minulle korvaamattoman hienon lahjan. Elämän palon. Havahduin siihen. että hän ei saanut elää, vaikka olisi halunnut ja minä vain surkuttelen, lamaannun ja etsin pakotietä. Pakotietä elämästä. Ymmärsin, että maailma ei kaadu, ellen itse sitä kaada. Maailma ei kaadu, vaikka rehunteko on myöhässä ja kaikki on myöhässä. Vaikka vahinkoja tulee ja mietitään millä ne saadaan maksettua. Kuka ne saa korjattua. Se kaikki on vain elämää ja se kaikki kuitenkin järjestyy tavalla tai toisella. Minä saan herätä joka aamu. Ja minä saan mennä nukkumaan joka ilta. Minä saan laiskotella silloin kun siltä tuntuu (tai no…) ja saan ahertaa silloin kun virtaa riittää. Enkä minä ole velvollinen mitään muuta kuin elämään sitä elämää mikä minulle on annettu. Ottamaan vastaan se, mikä minulle annetaan -ja ehkä välillä hieman itkeä tirauttamaan, jos jotain annetaan enemmän kuin sen hetkiset voimavarat antaa myöten.

Tajusin, että ei kenelläkään ole tilannetta, jossa voimavaroja on tarpeeksi ottamaan vastaan onnettomuudet. Niin kuin, että minäpä aikataulutan tähän kalenteriin nyt sen jonkun surullisen asian, kun voimavarojakin on kertynyt niin paljon.

Edelleen mietin, tässä ennen julkaisemista, että saako negatiivisista asioista kirjoittaa julkisesti. Sitten muistin, että eihän nämä ole negatiivisia asioita. Tämä on meidän elämää.

Voimavaroja edelleen keräillen ja aurinkoisia kevätpäiviä odotellen

Mirka ja Mirkan perhe